PIENEN POLUN KULKIJA

Hyvin suunniteltu oli hänelle jo valmis lopputulos. Ei tarvittu tekoja - vain sekuntin sadasosa kun nähtiin toisen virhe. Sitä hyvyyttä käytettiin hyväksi ; arat ajatukset ja luottamukselliset asiat käännettiin häntä itseään vastaan. Mieli vajosi. Hän ajatteli itsensä monttuun, josta katselisi ihmisten kävelevän ohi huomaamatta yksinäistä hahmoa.

Kaikki ei silti ollut vielä ohi. Jonakin päivänä tämä näyttäisi, mihin pystyy ja mitä osaa! Nousisi kaivamastaan kuopasta ja loistaisi parrasvaloissa tai
edes tähtenä taivaalla. Paljon siihen kaikkeen menee aikaa, kuinka paljon, sitä ei tiedä kukaan.

Haaveilusta siirryttiin nykyaikaan, parrasvaloista takaisin monttuun , jossa oli hetki, jos pidempikin vain miettiä ja tuumia niitä asioita, jotka usein vain sivutti tai ei edes halunnut miettiä. Ne katseet, joissa eli silmitön viha, iva tai sääli laskivat tämän maahan,
jos näistä katseista ei voinut nähdä näitä kuvauksia, ajatteli hän ne heidän mieliinsä.

Ilman itsetuntoa oli vaikea elää, ja jos mielessään ajatteli, että itsetuntoa on edes hitusen , osasivat nämä katseet latistaa tämän mielen. Onneksi hänellä oli edes yksi ihminen,
joka sai hänet iloiseksi, jos ei iloiseksi niin edes mielen korotus olisi ilmaus. Hän sai kuoleman
näyttämään uudelta elämältä, kiireisen työpäivän vapaa-päivältä ja pahan olon silkalta
rakkaudelta, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Kaikkeen tämä ei silti pystynyt. Kutsuttaneen häntä nyt vaikka enkeliksi. Enkeliksi, jonka siivet turhautuivat auttaessaan pientä apeamielistä kulkijaa. Kun rima ylittyi, kuinka korkealla se olikin tällä, apeni myös enkeli. Vaikeaa ehkä edes kutsua häntä nimellä enkeli, pikemminkin pelkkä ihminen, haavoittuva ja itsekäs. Huoli ja hätä kulkijaa kohtaan muuttui tälle omaksi huoleksi. Kyyneleiksi ja painoksi rinnassa.

Ihmeellistä kuin se onkin, mutta pienen kulkijan itsetunto kohosi, se tunne kun on jotakin vahvempi ja ei niin haavoittuva. Mahdollisuudet tulevaisuudesta laajenivat. Ne kaikki ideat, jotka elivät tämän toisessa aivolohkossa piirtyivät silmien eteen vilinänä kuin liikenne ruuhkaisimpina päivinä. Elokuvia, joka näytti tämän katselevan alas monttuun, ivallisesti,
mutta ei silti niin, että siellä ketään olisi näkynyt. Kuuli musiikin korvassaan, omansa,
mutta ei niin, että sitä kuunnella pitäisi, vain mahdollisuutena.

Nyt hän kävelisi kadulla hymyillen ja jos mieli olisi todella korkealla, tekisi hänen mieli tervehtiä ohikulkijoita ja jopa vilkuttaa autolla ohitse ajaneille. Elämä tuntui täydelliseltä hänestä, ei silti niin täydelliseltä, ettei mitään haittapuolia missään olisi. Vähitellen niitäkin ilmaantuisi, niinkuin ilmaantuikin. Edessä kulkevan pitkätakkisen miehen tupakasta tuleva savu ei ollut miellyttävä kokemus, saatuaan siitä päänsäryn. Haluton syömään niitä herkkuja, joista oli nyt tottunut pitämään ja värivalot, joita yleensä ihaili kotinsa alakerran kuppilan ikkunasta loistavan, lisäsi vain tämän päänsärkyä.

Ei kaikki mennytkään niin kuten haluttiin, tuli huoli takaisin. Tunteiden vuoristorata, joka ei koskaan loppunut, loppui. Se tapahtui äkkiä, ilman kipua itkien silti.

Odottava sielu, odotti, odotti ja odotti kunnes jäi ilman hautajaisia. Surua ei jäänyt kuoleman ulkopuolelle, vaikka sisimmässään sitä olisi hallunnutkin. Ei edes vesittyneitä silmiä, pettymys. Oli aika siirtyä eteenpäin.. Paikkaan, jossa niitä oikeita enkeleitä oli, sellasia, joiden siivet loistivat valkoisuuttaan ja kasvot kasvottomina, joista silti aisti ilon ja välittämisen. Tässä paikassa hän tapasi myös vanhan tutun 'enkelin', jonka kasvot oli tunnistettavissa,
surua ja itkuisuutta täynnä. Oli aika saada tämä iloiseksi jos ei iloiseksi niin mielenkorotus voisi olla hyvä sana.

Halaus, joka kesti pitkään. Ja tätä aikaa ei edes ihminen pysty käsittämään, ei mitenkään käsittelemään päässään. Pienen hitusen tästä hetkestä havaitsi, kuka vain havaitsisi, jos sen olisi nähnyt. Kun kasvot muuttuivat kasvottomiksi ja valkoisuuttaan heijastavat siivet, jotka ilmestyivät kumpaisenkin selkään,
katosivat,
koska meistä kukaan
ei ole
täydellinen.

PUISTO

Se puisto, jossa olimme oli ennen lasten leikkipaikka.
Nykyään kuollut paikka, ennen täynnä kaikkea, millä lapset halusivat leikkiä.
Siellä oli kaikkea, mitä lapset vain pienissä mielissään olisivat voineet keksiä.
Nyt ei puhuta koululaisista vaan vauvoista, jotka eivät osanneet puhua,
mutta ilmaisivat itseään elehtien ja itkien.
Puistossa ei itketty koskaan: kun sinne tultiin,
siellä oltiin iloisia ja nauravaisia, niinkuin huvipuistossakin.

Nyt paikka oli hylätty, puiston ympärille istutetut kukat olivat lakastuneet ja lopulta maatuneet kokonaan pois,
ympäröivät aidat oli joko töhritty tai sitten kaadettu maahan.
Leveisiin farkkuihin ja pitkiin paitoihin pukeutuneet nuoret olivat vieneet liukumäen omalle pihalleen,
ja keinujen istuimia ei ole ollut olemassakaan valovuosiin.
Jäljellä on vain kaksi penkkiä ja puinen pöytä, johon on raapustettu oma nimimerkki tai jopa sovittu kellon aika,
jolloin paikalla nähdään.

Me käytimme puistoa samaan tarkoitukseen kuin muutkin tätä nykyä,
siellä keskusteltiin harvoin, mutta niissä harvoissakin keskusteluissakin oli aina jotain järkevää.
Kun me olimme siellä, paikka oli tyhjä ja oli vain sinä ja minä.
Meidän välillämme ei onneksi ollut rakkautta, vaikka iltaisin tunteet pinnalla ovatkin.
Tunteet olivat nyt vain siinä, jonka otit varovaisesti laukustasi ja laitoit toimimaan.
Vaikutus oli mitään sanomatonta, siis ei mitään.
Laitoit toisen toimimaan, ja kyllähän alkoi toimimaan meilläkin.

Tuntui kuin aidat olisivat heränneet uudestaan eloon ja nousseet pystyyn,
samoin olisi voinut käydä kukillekkin, mutta sitä emme nähneet.
Nukahdimme ja heräsimme vierekkäin.
Emme enää puistosta vaan kadulta,
ilman laukkua.

AJATUKSIA

Olenko taas kadottanut silmälasini, entä, missä on rollaattori, jolla kuljen töihin?
Vai oliko kulkupelini kenties skootteri tai mopo? Kun ei se näistä mikään ole,
hyppäävät ajatukset kanin loikkaa toisesta korvasta ensin olkapäälle,
josta hihan kautta hivuttautuu kiinni vyöhön, josta matka maahan pudottautua,
ei enää ole niin korkea. Näin sen voi miettiä helpoiten, kun ajatukset alkavat kummastuttaa.

Sieltä ajatus-aallokko saapuu, sitä parhaiten sillä nimellä kutsua voineen.
Se on kuin aalto, suuri aalto, joka lähestyy rantaa,
jossa poika, suurella kalahaavilla odottaa parhaita virtoja, ja kun tuntee syvimmissään, että nyt on juostava, juoksee tämä aaltoa päin ja kahmaisee haaviinsa ne ajatukset, jotka ovat jäädäkseen.
Välillä voi huomata, kuinka haavi suorastaan pursuaa niitä aatteita ja ajatuksia, niin paljon, että mieltä alkaa painamaan toisen haavin jättäminen saunan eteiseen.
Toisinaan taas haavi ammottaa tyhjyyttään, ja jos sen verkkoa voisi kaapia,
olisi näissä varmaan ne iloiset ajatukset, jotka usein jäävät muistiin kirjoittamatta.

Kun aallokko lipuu hiljalleen ja salavihkaa ohi, on pojan mieli taas hetken levollinen ja hartiat tuntunee kevyemmiltä myös. Tämä on se yleinen tuntemus. On myös niitä aallokon jälkeisiä olotiloja,
kun suorastaan toivoisi uuden aallon heti perään saapuvan, tällöin, jos aallokkoa ei tule,
kaapii poika haavin verkoston läpikotaisin, ja silloin teksti muistuttaa yleensä eniten sitä ei totuutta,
sitä, jota ei oikeasti haluaisi kirjoittaa, mutta on vain pakko.

Nyt se poika kävelee rannalla ilman haavia vilkaisemattakaan merelle päin, katselee vain varpaidensa jälkiä, jotka ovat jatkuneet likimain kilometrin. Toivoen kovasti, että näkisi vieressään myös toiset varpaanjäljet, hieman pienemmät ja sirommat. Näkisi ilta-auringon aikaan kahden kulkijan varjot edessään, jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni. Tuntisi tuulessa sen toisen tuoksun,
ja sitä aikansa aistien, hyppäisivät mereen.
Sukeltaisivat, tietämättömänä omasta ajastaan.